Raportteri

Entinen mies soitti päivästä toiseen ilmaviulua ja huokaili: “Kun olis viulu.” Lopulta toiset heltyivät ja ostivat kaverille viulun. Mies alkoi sahata uudella välineellä ihan oikean tapaisesti ja huokaili: ”Ja kun osais vielä soittaa.”

Olen viime päivinä “voittanut” Veikkauksen rahapeleistä muutamia 2,50 euron potteja. Väistämättä tulee joka kerta mieleen, että miksei samalla onnistanut vähän paremmin ja veret seisauttaen.

“Oi jos” taitaa olla elämää voimakkaasti ylläpitävä voima, ja se kuvastuu hempeistä lauluista tämän tästä. Oi jospa oisin saanut olla mukana Putte-possun nimipäivillä. Oi jospa sinne satumaahan käydä vois. Oi jos mä takaisin saisin sen ajan, kun kapakka mulle oli tuntematon. Oi jos se ois niin…

Jopa kaiken hyvän ja kauniin tyyssijassa, paratiisissa, täytyy huokaista: Oi jos sulle voisin antaa kaikkein kauneimman…

Oi jospa keksis jotain hyödyllisempääkin haikailua hoksottimilleen.

Olenhan minäkin kuullut, mutta en ole kuunnellut: Suomessa on suuri joukko ihmisiä, joita kiusataan monin tavoin työpaikoillaan, eivätkä he saa apua minkäänsorttisilta työsuojeluviranomaisilta, eikä heistä kerrota lööpeissä eikä muissakaan medioissa. On ehkä joskus kerrottu, mutta kuka niistä jaksaisi jatkuvasti olla kiinnostunut.

Tässä tapauksessa ”he” on yhtä kuin omaishoitajat, joista monet ovat sidottuja työhönsä kellon ympäri. Heidän työnsä on tunnustettu arvokkaaksi, raskaaksi ja yhteiskunnan kustannuksia roimasti säästäväksi. Silti heidän työtään vaikeutetaan tavalla jos toisellakin, useimmiten kyllä ihan laillisesti.

Ei taida olla tarkkoja laskelmia siitä, kuinka paljon nämä yhteiskunnan hyväntekijät säästävät yhteisiä varojamme. Summa on kyllä hirmuinen, sillä omaishoitajien palkkiot ovat minimaalisia verrattuina laitoshoidon hoitomaksuihin. Luulisikin, että tuota varsinaista sosiaalityötä tekevää joukkoa muistettaisiin joskus bonuksilla tai muilla palkkioilla, mutta mitä vielä. Uupuneen omaishoitajan yrittäessä saada helpotusta elämäänsä virkailijat eivät läheskään aina osaa katsoa asioita hänen näkökulmistaan.

Ympäri vuorokauden hoitoa vaativan miehen vaimo meni anomaan omaishoidon tukea, koska heidän eläkkeensä olivat sen verran pienet, etteivät ne riittäneet, sairaus kun syö rahaakin. Verot oli työhistorian aikana maksettu säntillisesti, omat eläkkeet oli hoidettu heikommin. Pariskunta sai päätöksen omaishoidon tuesta, joka ei ollut iso, mutta tyydytti. Sitten ei enää tuntunutkaan niin hyvältä,. kun selvisi, että tuesta viedään 37 prosenttia veroa. Tämä oli moninkertaisesti heidän normaaliin veroprosenttiin verrattuna.

Asiasta neuvoteltiin verohallinnon kanssa, ja pariskuntaa rauhoiteltiin normaaliin tapaan sillä, että liikaa perityt verot palautettaisiin lopullisen verotuksen yhteydessä. Sehän ei veronmaksajaa juurikaan lohduta, mutta yhteiskunta saa halpakorkoista lainaa, omalla tavallaan pikavippiä veronmaksajilta.

Neuvottelujen perusteella omaishoidon palkkion verotusta pariskunnan osalta pudotettiin 30 prosenttiin. Olihan se jo kohtuullisempi, mutta vieläkin jäi oudoksuttamaan se, että tuen ja lopullisen veron määrittäminen etukäteen on verohallinnon konstein helppoa. Näiden konstien ja järjen käyttö ei kuitenkaan tunnu olevan mahdollista, ja näin vipataan joksikin aikaa parempiin tarkoituksiin kaikki sekin raha, mikä on tarkoitettu tukemaan kotioloissa selviytymistä mahdollisimman pitkään.

Tuo on yksi omaishoitajien arjen ongelmista. Ei taida kiinnostaa poliitikkoja ennen kuin vaalit ovat taas vähän lähempänä?

Jos haluat tehdä fiksun vaikutuksen muiden seurassa, opettele muutama kikka. Ne voivat johtaa tulokseen jossakin porukassa, mutta varo. Eivät kaikki oie toopeja. Tässä esimerkkejä konsteista, joiden avulla voi edes teeskennellä fiksua.

Kun joku puhuu Laila Kinnusesta, kehu tämän fraseerausta. Ja kun puhutaan pastasta, korosta että sen pitää olla al dente. Ja kun keskustellaan pihvistä, sen on parasta olla medium. Ja kun joku puhuu maitoallergiasta, sano heti ettei se ole sama kuin laktoosi-intoleranssi. Kun näet taulussa sinistä, pohdi sopivan kovalla äänellä, että onkohan siinä ripaus Goyaa.

Näillä pääsee sopivasti alkuun sivistävällä tiellä.

Viime päivinä on muisti saanut melkoisesti jumppaa, kun Facebookissa Karkkila-diggarit ovat kelanneet menneitä. Kuin taikurin hatusta on sieltä ja täältä putkahtanut nettiin valokuvia, joita on tuijotettu ja tunnisteltu. Kuvia on jo varmaan satoja, ja 300:n jäsenen raja keskustelupalstan jäsenistössä rikottiin viikonvaihteessa.

Oman ikääntymisen huomaa parhaiten siitä, että tekisi mieli laittaa joka muistelutekstin perään : muistaakseni. Muisti ei enää ole kovin virkeässä kunnossa, mutta kyllä sieltä jotakin löytyy.

Merkillistä kyllä, mutta meikäläisellä tuntuu hajumuisti olevan ylitse muun muistikaluston. Taudit ovat vieneet haju- ja makuaistin, mutta silti hoksottimet väittävät tunnistavansa jotakin. Ei tarvitse kuin nähdä jonkun juovan kahvia, niin aromi tuntuu löytyivän heti, vaikka olen ollut itse juomatta kahvia.

Kun paistoin “pernamakkaraa”, olin aistivinani senkin herkullisen hajun, vaikka en voi sitä haistaa sen kummemmin kuin muitakaan hajuja.

Kokonaan hukkaan lähistölläni ovat menneet paskomiset ja piereskelyt, niitä en haista lainkaan. Mutta kun näin siellä Naamakirjassa kuvat Palmusen ja sireniuksen vanhoista linjureista, tuli heti elävästi mieleen polttoaineen katku, joka sai minut kakarana aina oksentamaan. Ja toinen elämys tuli kuvasta, jossa näkyi torin reunalla puurakenteinen käymälä, joka ei ollut vee-, vaan puusee. Senkin haju palautui mieleen käskemättä.

Toistan itseäni, mutta eihän vanhoja tekstejäni monikaan muista. Ja toistoon on mielestäni aihetta.

On tässä katsottu taas telkkarista gaalaa gaalan perään. Ja palkitut ovat pitäneet kiitospuheita, jotka on tarkoitettu kai hauskoiksi ja naseviksi. Mutta lähes aina ne ovat pitkäpiimäisiä ja kökköjä.

Kuinka hieno olikaan aikoinaan Spede Pasasen tapa pokata oma pystinsä. Hän kaivoi verkalleen taskujaan, kunnes löysi etsimänsä paperin. Mikrofonin luokse päästyään hän luki paperista: “Kiitos.”

Olen ajautunut kirjoittavan ihmisen helvettiin. Aivot tuntuisivat luovan koko ajan tekstiä, mutta sen saaminen paperille on monen tuskan takana.

Tätä nykyä olenkin taas kateellinen. Olen sitä erityisesti nähdessäni toisten tykittävän tekstiä solkenaan paperille vain yhtä kättä käyttäen. Itse olen nuoresta nulkista alkaen käyttänyt kymmensormijärjestelmää, ensin kirjoituskoneella, sitten tietokoneella. Ja nyt on vasen käsi sanonut sopimukset irti. Tällä hetkellä sen aiheuttamia virheitä joutuu korjaamaan jatkuvasti.

Vasuri siis tärvelee nenemmän kuin molemmat kädet ehtivät aikaansaada yhdessä. Ja kuitenkin otan senkin jatkuvasti mukaan naputteluun. Ja taas korjaan…

On merkillistä, että toinen käsi pystyy aiheuttamaan takstinteossa laman - se tässä on ollut seurauksena. Kirjoittamisen aloittaminenkin on taas tosi vaikeata, vaikka tälläkin hetkellä olisi työn alla tosi mielenkiintoinen projekti. Kun se on pysähtynyt, näyttää kaikessa muussakin käyvän samoin.

Mutta ehkä jo huomenna nöyrryn, kirjoitan yhdellä kädellä tai sitten keksin systeemin, jolla saan tekstit muuten paperille. Miksi vasta huomenna? Tänään huilataan.

Tuota on jatkunut jo monta viikkoa.

Tänä joulukautena on tullut kokeiltua ihan uusia makuja. Hienosti sanottuna fuusiokeittiö on tuottanut näitä elämyksiä, kun purtava on ollut vähän erilaista kuin ennen. Vaikka vierastankin yleensä kaikkea uutta, nyt sitä on kokeiltu ja hyväksi havaittu.

Kuin vanhat tuttavat joulupöytääni asettuivat perinteiset laatikot tyttären ja siskon valmistamina sekä tyttären bataattilaatikko ja punajuuri-sinihomejuustopaistos. Kaikki synkkasivat hienosti yhteen, ja ähkyä hoideltiin toisen tyttären neuvoilla pähkinöiden ja veden nauttimisesta jälkiruoaksi. Maha toimi kuin ajatus.

Jo ennen virallista joulua tuli kokeiltua myös prosciutoa (meniköhän oikein) - ilmakuivattua kinkkua, josta Berlusconi on pitänyt niin isoa meteliä, kun arveli etteivät suomalaiset ymmärrä sen päälle mitään. Pitäköön hra Berlusconi kinkkunsa. Minusta se maistui ylisuolaiselta ja oli sitkeää. Kotimainen perinteinen kinkku pärjää tälle italialaiselle mennen tullen.

Uuniohrapuuroakin kokeilin. Hyvää. Samaa voi sanoa sekahedelmäkeitosta, jota tein puuron kyytipojaksi. Käytin kuivattuja hedelmiä, jotka olivat vähän eksoottisempia kuin tavanomaiset. Nyt oli jumborusinaa, papaijaa ja ananasta.

Vielä on ruokia pakkasessa. Tuskin on paljon enää loppiaisena.

Kunta-asunnot muisti minua ja varmaan kaikkia muitakin vuokralaisiaan nyt joulun alla kirjeellä, jossa kerrottiin uusista konsteista, joita käytetään, jos vuokralainen ei maksa ajoissa vuokraansa. Viime kädessä voi joutua vaikka oikeuteen. Tärkeä asia, joka jokaisen on syytä pitää muistissa.

Mutta kun se muisti ei ole enää ihan niin hyvässä kunnossa. Näin jouluaikaan tulee paljon muutakin postia, ja silloin tuollainen hämärämpi juttu voi jäädä vaille tarvittavaa huomiota. Ja - kuten jouluvieraani totesivat: Moni vanhus saattaa lukea kirjeestä vain osan ja luulee joutuvansa nyt jostakin syystä oikeuteen tai muihin ikävyyksiin, kun on jättänyt vuokria maksamatta.

Kunta-asunnot korotti vuokria mittavasti edessä olevasta vuodenvaihteesta lähtien. Näihin hintoihin pitäisi sisältyä semmoinenkin juttu, että vuokraisäntä katsoo almanakasta muutakin kuin eräpäiviä. Voisi katsoa, ettei varsinkaan joulutohinoihin osu hämmentävää postia.

Minulla on pitkään ollut kännyköitä, jotka antavat mahdollisuuden videokuvaukseen. Sen verran olen tietysti pöljä, etten muista juuri koskaan tuota mahdollisuutta silloin kun pitäisi. Isänpäiväaterialla olisi kannattanut tehdä taltiointi, mutta se videointi tuli mieleen vasta myöhemmin kotona.

Kuvauksen kohteena olisi tietysti ollut Paavo, joka esitteli vanhemmilleen, tädilleen ja Taatalle, kuinka jalka nousee, jahka vähän vielä opetellaan.

Paavo nostettiin nerokkaaseen laitteeseen, jonka avulla opetellaan kävelemään. Likipitäen heti pojan jalka alkoi takoa lattiaa, ja siinä sivussa mentiin edestakaisin pitkin ja poikin. Paavon ilme kertoi, että lystiä oli.

Mietin jälkikäteen, mitä tuo riemukas esitys oli. Sitten välähti, että se oli tanssia. Ei se ollut Joutsenlampea eikä oikein steppiäkään, mutta saattoi olla polkkaa, tarkemmin jotain Matti Jurvaa ja Ramblers-orkesteria Viipurin Vihtorin kimpussa.

Mutta särkyvät piiloon - poika kävelee kohta.

Tyttärieni vaari kuoli Aleksis Kiven päivänä sairastettuaan pitkään viime vuosina. Vaikka tähän oli valmistauduttu, oli kuolema kuitenkin järkyttävä tapahtuma koko lähiympäristölle ja muillekin.
Samana päivänä annoin oikeastaan ensimmäisen kerran periksi sairaudelleni. Ajattelin nauttia syyssateesta ja laittaa ylle samaiselta vaarilta aikoinaan saadun sadepuvun. Aikeeksi jäi, sillä kropan eri osat eivät taipuneet riittävästi sadehousujen pukemiseksi. Jätin ne lattialle. Vastaavassa tilanteessa Koskelan Jussi lähti liikkeelle housut kintuissa.
Alle viiden kuukauden ikäisten sarjassa otteleva Paavo työnsi samana päivänä varpaat suuhunsa. Hänestä tulee varmaan tanssija.
Mutta ennen kaikkea Paavo antoi meille muistutuksen siitä, että kyllä se jatkuu. Elämä.